Pajun matkakertomus

Viime viikonloppuna pääsin taas näyttämään agilitytaitojani koko viikonlopun kestävissä kilpailuissa Kokkolassa. Paikalla oli kaikenkokoista ja -näköistä koiraeläintä. Lähempää tuttavuutta en halunut tehdä kovinkaan moneen, sillä käytöstavat tuntuvat puuttuvan nykynuorisolta lähes tyystin. Kyllä silloin kun minä olin nuori oltiin kohteliaita ja annettiin tilaa vanhemmille.

Otin tuon emännäksi itseään tituleeraavan mukaan kolmeen kilpailuun (joskus säälittää ihmisten tarve liittää titteleitä itseään korostaakseen... Emäntä, pöh.) kun se ressukka vaikutti niin innostuneelta. Heti ensimmäisestä kisasta saimme pokaalin, Perjantain Paras. Tai pokaalissa lukee Perjantain Piristys mutta sehän on tietysti sama kuin paras. Sillä sitähän minä olin. Kuka sitä nyt jaksaa niitä touhottajia katsella, kun on kunnon tyylikästä agilitya tarjolla.


Toinenkin rata meni ihan hyvin, vaikka hieman hävettikin katsella emännän menoa. Hyvinhän se on kehittynyt, mutta tekemistä on vielä. Se on kumma miten se emäntä harjoituksissa osaa niin hyvin. Namien ajoitus, laatu ja tiheys on oikea, mutta kilpailuissa... Ei onnistu millään. Ja hyväähän se kuitenkin sillä hosumisellaan tarkoittaa, mutta vanha salukienkin sananlasku sanoo että "aivoissa säästetty, ympärysmittaan käytetty".

Kolmannen radan olikin sitten suunnitellut joku imbesilli. Saimme yliajasta hylkäyksen (Miten sellainen on mahdollista? Alennuin sentään ottamaan muutaman laukka-askeleenkin emäntää motivoidakseni!) ja sen lisäksi radalla oli kaksi putkea peräkkäin suoritettavana, peräti kaksi kertaa! Tuo ei voi olla laillista. Tuokaa sääntökirja! Teen protestin kennelliittoon, tai ainakin FCI:hin. Pöyristyttävää.

Tapasin kisapaikalla myös naapurini Mooseksen. Mooses kertoi nostaneensa oman emäntänsä kolmosluokkaan, voi miten loistavaa! Hänen emäntänsä onkin selkeästi palvelualttiimpaa linjaa kuin tuo oma joskus hieman jästipäinen ihmiseni.

Pois lähtiessämme minut ahdettiin Vilman ja CPUn kanssa takaosan matkustusosioon. Mutta tuossa täytyi käydä joku virhe! Sanon nyt suoraan... nuo tuoksuvat... ymh, KOIRALLE! Minun täytyi päästä sieltä pois. Päästin ilmoille salukien salaisen kutsuhuudon, mutta valitettavasti yhtään rotutoveria ei ollut sitä kuulemassa. Joten jouduin alistumaan kohtalooni matkata koiraosastossa.



Olimme tehneet matkaa jo jonkin aikaa kun tunsin miten manssimobiilin sisällä ilmapiiri kiristyi ja jännittyi. Ihan siinä karvat nousivat pystyyn sen sähköisyyden voimasta. Olin kuulevani isännän mainitsevan jotain Viitosvaihteelle Jumittumisesta ja Kytkimestä, mutta en ole varma.

Sitten yhtäkkiä Sininen Savu pöllähti sisätiloihin, mobiili pysäytettiin, ihmiset poistuivat ja tuli ihan hiljaista. Kysyin varmuuden vuoksi CPUlta (joka on bordercollie ja yleisestihän tiedetään että bordercolliet ovat älykkäitä) josko hän tietäisi mitä on tapahtumassa, mutta CPU oli valitettavasti yhtä ymmällään kuin minäkin. Kuului kolinaa, auto kallistui niin että liu-uimme matkaosastomme takaosaan ja mobiili lähti liikkeelle! Soittakaa 911! Missä ovat emäntä ja isäntä? Kuka kuljettaa mobiilia? Mihin olemme menossa?!?

Tässä vaiheessa olimme varmoja että venäläinen mafia on meidät kaapannut! Ne olivat varmasti saaneet vihiä että tässä kuljetetaan nyt arvokasta agilitykoiraa, varastivat koko mobiilin ja aikovat myydä minut kovaan hintaan venäjällä! Tai vaativat lunnaita! Katselimme toisiamme matkaosaston hämärässä valossa ja pelkäsimme pahinta. Jopa Vilmakin, joka on sentään kaiken nähnyt, ei ollut tällaista ennen kokenut. Tosin Vilma kommentoi tyypilliseen tapaansa vain toivovansa että perillä saisi ruokaa. Voi noita yksinkertaisia sieluja!

Ikuisuuden matkattuamme (matka olisi aivan varmasti riittänyt Venäjälle asti) mobiili pysähtyi, kuului taas kolinaa ja auto suoristui normaaliin asentoonsa. Ja ovesta asteli isäntä ja emäntä! Yritin hymähdellä heille paheksuvasti kohtelustani, mutta täytyy kyllä tunnustaa että olin jokseenkin helpottunut päästessäni jälleen ulos ja maankamaralle. Pysähdyspaikka oli mahdottoman huonosti suunniteltu virkistysalueeksi (tästä kommentoinkin jo emännälleni), sillä se oli tupaten täynnä autoja, pelkkää asfalttia ja ympäröity korkealla teräsaidalla.

Onneksi lähdimme kävellen alueelta pois ja leiriydyimme pienen nurmen laitaan. Päätin käyttää tämän joutoajan parhaimmalla mahdollisella tavalla joten otin nokoset sillä aikaa kun bordercolliet sähelsivät ja manssit haukkuivat ohikulkijoita. Ajattelin jo että olemme palaneet juurilleni ja alamme kohta pystyttämään beduiinitelttaa. Mutta ei, toimeton istuksinta vain jatkui ja jatkui...

...kunnes pelastava ritari vihreässä Audi A3:ssa saapui paikalle! En ollut uskoa korviani kun kuulin että meidät kaikki aiottiin ahtaa tuohon, vaikkakin suloiseen, mutta suhteellisen pieneen autoon. Neljä ihmistä, kuusi koiraa ja matkatavarat. Jouduin bordercollieiden kanssa takaosastoon. Aivan, siis KAHDEN BORDERCOLLIEN! Kiitos, otan osanottonne vastaan.



Lopulta saavuimme kotipihallemme yön hämärtyessä, kotiavaimetkin löytyivät ja pääsin omaan sohvaani nukkumaan. Tiukkaa teki, mutta kestin kaiken kuin saluki!