Olen pöyristynyt miten meitä koiria pyöritellään paikasta toiseen ilman että meiltä kysytään mitään! Nytkin meidät taas sullottiin aamuvarhain (en ollut edes ehtinyt kunnolla aamupäiväuniani ottamaan) tuohon laatikkomalliseen liikkuvaan yksiöön. Onneksi nämä ihmiset ovat tajuneet parantaa matkustuksen tasoa, sillä tämä yksiö oli paljon hiljaisempi ja oma matkustussoppeni paljon hienompi kuin siinä edellisessä versiossa. Tosin jouduin nytkin jakamaan tuon sopen läähättävän bordercollien ja ikivanhan manssin kanssa (tästä tulikin lisäjännitysmomenttia matkaan kun jännäsin mahtaako mummon rakko pitää koko matkan ajan). Piti se, onneksi.
Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä että minun kuuluisi matkata isännän vieressä etupenkillä (se tuoli on jopa ihan tyhjillään kun emäntä matkaa tuon pienoisihmisen vieressä pöytäosiossa). Takaisintulomatkalla meidän sopen ovi avautuikin mystisesti pariin otteeseen matkan aikana ennenkuin nuo ihmiset tukkivat sen jollain teipillä. Höh.
Matkalla yövyttiin jossain Joensuussa kuulemma, siitä en itse paljon nähnyt muutamia ojanvierustoja ja omakotitaloja enempää. Seuraavan päivän jouduin kuuntelemaan koirien haukuntaa, oli kuulemma agilitykisat. Minua ei mukaan päästetty, olisin kuitenkin voittanut kaikki ja vienyt paikallisten palkinnot. Ehkä olikin parempi että jättäydyin pois kisasta. Viljo ja CPU saivat kuulemma hyllyjä, mutta musta niitä on kyllä jo kotonakin ihan tarpeeksi.
Joensuusta olikin ihan lyhyt matka lopulliseen määränpäähämme Lieksaan. Siellä olisi ollut muuten mukavaa (sai juosta sydämensä kyllyydestä pelloilla ja metsätiellä) mutta paikallinen punainen pystykorvainen maalaistollo yritti ajaa meitä pois koko ajan. Se parkkeerasi itsensä liikkuvan yksiömme välittömään läheisyyteen ja räkytti muutaman metrin päässä, ja kun käänsimme sille kylmästi selkämme, se yritti puraista takapuolesta! Kuvitelkaa mitä röyhkeyttä!
CPUa se taisi jopa päästä nappaamaan, mutta minua ei kun olen niin nopea liikkeissäni! Vähän minua kyllä huolestutti tuon mummon puolesta, se kun ei oikein näytä tietävän että kunto ja lihaksisto ei enää riitä maalaistollojen rökittämiseen. Onneksi se maalaistollo sentään uskoi isäntäväkeä ja poistui muutaman metrin päähään kun sille "sanoi tiukasti".
Mummoa taisi moinen sen verran hermostuttaa että muutama kiinteämpi vahinko pääsi tapahtumaan sinne meidän soppeen. Minulla on tietysti etuoikeus olla siellä yksiön ihmisosiossa, joten minun ei tarvinut onneksi niitä kikkareita väistellä, mutta mummo ja CPU olivat hieman kärsivän oloisia... Onneksi nuo ihmiset olivat varautuneet tilanteeseen ja vara-alusia ja peitteitä riitti.
Kotona odotti kuulemma kovasti tekemistä (vai mahtoiko paikallisella koiratyrannilla olla osuutta asiaan?) joten kotimatka alkoikin odotettua aiemmin, ja sujui ihan kivasti. Varsinkin ne välisyöksyt ohjaamoon sieltä matkustussopesta olivat kivoja kun silloin tuli kivasti säpinää noihin ihmisiin.
Täytyy tähän loppuun todeta että kyllä oma sohva on aina oma sohva...
P.S. Kuvia ei ole, kamera oli kyllä mukana mutta jostain syystä sillä otettiin kuvia vain jostain antennista?!?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkat. Näytä kaikki tekstit
maanantaina, huhtikuuta 09, 2007
maanantaina, joulukuuta 11, 2006
Pikapyrähdys Lieksaan
Alunperin tarkoitus oli matkan varrella (itsenäisyyspäivänä) käydä tekemässä kontaktiharjoitukset Joensuun epiksissä, mutta koska lauantaiksi piti ehtiä takaisin agilitykoulutukseen, jätimme epikset väliin.
Maanantai-illasta pakkasimme uskollisen manssimobiilin ja lähdimme Nokian parkkikselle yöksi. Teko ei suinkaan ollut niin järjetön kuin miltä kuulostaa, sillä kennelpojalla oli tiistaina vielä työpäivä, ja matka-aikaa supistaaksemme päätimme lähteä heti töitten jälkeen.
Mikäs siinä oli lämpöisessä ja mukavassa matkailuautossa nukkua aamulla pitkään kun ei tarvinnut kukonlaulun aikaan pakata laumaa autoon ja lähteä ajamaan työmaalle (tai kuten minun, koirien ja tytön tapauksessa, työmaan parkkipaikalle) ja kennelpojan hoitaessa koirien pissatukset aamuvarhaisella lähiviheriöllä. Loistoidea siis!
Koirat ovat jo niin tottuneet matkustamaan manssimobiililla että niiden kanssa on suorastaan älyttömän helppoa lähteä minne vaan mihin auton saa parkkiin. Vaikka ulkoa kuuluisi minkälaista mekkalaa tahansa, ne ottavat tyynen rauhallisesti nokosia häkeissään. Armoton konsertointi alkaa vain jos joku vieras ehdoin tahdoin änkee häkkien oven suuhun kuikuilemaan. Vakuuta siinä sitten että "ei ne ole vihaisia, ne ei vaan tykää että niiden yksiöihin mennään tuijottelemaan..."
Lauantaiksi palattiin siis takaisin. Iltapäivästä oli parin tunnin ylimääräinen koulutussessio ulkopuolisen coachin johdannossa ja CPU oli ekassa harjoituksessa täysin poissa käsistä. Tai pikemminkin mun näytöt ja CPUa ohjatessa vaadittava "rokkiasenne" olivat kadoksissa. Siinä ne sitten kuitenkin löytyivät pikkuhiljaa ja juuri kun alkoi tuntua siltä että homma alkaa sujua, aika loppuikin. Hyvät harkat olivat kyllä muuten!
Tässä alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä että kisoihinkin voisi tuon otuksen kanssa lähteä, joten tammikuun Kirkkiksen kisat taitavat olla seuraavaksi tähtäimessä.
Maanantai-illasta pakkasimme uskollisen manssimobiilin ja lähdimme Nokian parkkikselle yöksi. Teko ei suinkaan ollut niin järjetön kuin miltä kuulostaa, sillä kennelpojalla oli tiistaina vielä työpäivä, ja matka-aikaa supistaaksemme päätimme lähteä heti töitten jälkeen.
Mikäs siinä oli lämpöisessä ja mukavassa matkailuautossa nukkua aamulla pitkään kun ei tarvinnut kukonlaulun aikaan pakata laumaa autoon ja lähteä ajamaan työmaalle (tai kuten minun, koirien ja tytön tapauksessa, työmaan parkkipaikalle) ja kennelpojan hoitaessa koirien pissatukset aamuvarhaisella lähiviheriöllä. Loistoidea siis!
Koirat ovat jo niin tottuneet matkustamaan manssimobiililla että niiden kanssa on suorastaan älyttömän helppoa lähteä minne vaan mihin auton saa parkkiin. Vaikka ulkoa kuuluisi minkälaista mekkalaa tahansa, ne ottavat tyynen rauhallisesti nokosia häkeissään. Armoton konsertointi alkaa vain jos joku vieras ehdoin tahdoin änkee häkkien oven suuhun kuikuilemaan. Vakuuta siinä sitten että "ei ne ole vihaisia, ne ei vaan tykää että niiden yksiöihin mennään tuijottelemaan..."
Lauantaiksi palattiin siis takaisin. Iltapäivästä oli parin tunnin ylimääräinen koulutussessio ulkopuolisen coachin johdannossa ja CPU oli ekassa harjoituksessa täysin poissa käsistä. Tai pikemminkin mun näytöt ja CPUa ohjatessa vaadittava "rokkiasenne" olivat kadoksissa. Siinä ne sitten kuitenkin löytyivät pikkuhiljaa ja juuri kun alkoi tuntua siltä että homma alkaa sujua, aika loppuikin. Hyvät harkat olivat kyllä muuten!
Tässä alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä että kisoihinkin voisi tuon otuksen kanssa lähteä, joten tammikuun Kirkkiksen kisat taitavat olla seuraavaksi tähtäimessä.
tiistaina, heinäkuuta 18, 2006
Pajun matkakertomus
Viime viikonloppuna pääsin taas näyttämään agilitytaitojani koko viikonlopun kestävissä kilpailuissa Kokkolassa. Paikalla oli kaikenkokoista ja -näköistä koiraeläintä. Lähempää tuttavuutta en halunut tehdä kovinkaan moneen, sillä käytöstavat tuntuvat puuttuvan nykynuorisolta lähes tyystin. Kyllä silloin kun minä olin nuori oltiin kohteliaita ja annettiin tilaa vanhemmille.
Otin tuon emännäksi itseään tituleeraavan mukaan kolmeen kilpailuun (joskus säälittää ihmisten tarve liittää titteleitä itseään korostaakseen... Emäntä, pöh.) kun se ressukka vaikutti niin innostuneelta. Heti ensimmäisestä kisasta saimme pokaalin, Perjantain Paras. Tai pokaalissa lukee Perjantain Piristys mutta sehän on tietysti sama kuin paras. Sillä sitähän minä olin. Kuka sitä nyt jaksaa niitä touhottajia katsella, kun on kunnon tyylikästä agilitya tarjolla.
Toinenkin rata meni ihan hyvin, vaikka hieman hävettikin katsella emännän menoa. Hyvinhän se on kehittynyt, mutta tekemistä on vielä. Se on kumma miten se emäntä harjoituksissa osaa niin hyvin. Namien ajoitus, laatu ja tiheys on oikea, mutta kilpailuissa... Ei onnistu millään. Ja hyväähän se kuitenkin sillä hosumisellaan tarkoittaa, mutta vanha salukienkin sananlasku sanoo että "aivoissa säästetty, ympärysmittaan käytetty".
Kolmannen radan olikin sitten suunnitellut joku imbesilli. Saimme yliajasta hylkäyksen (Miten sellainen on mahdollista? Alennuin sentään ottamaan muutaman laukka-askeleenkin emäntää motivoidakseni!) ja sen lisäksi radalla oli kaksi putkea peräkkäin suoritettavana, peräti kaksi kertaa! Tuo ei voi olla laillista. Tuokaa sääntökirja! Teen protestin kennelliittoon, tai ainakin FCI:hin. Pöyristyttävää.
Tapasin kisapaikalla myös naapurini Mooseksen. Mooses kertoi nostaneensa oman emäntänsä kolmosluokkaan, voi miten loistavaa! Hänen emäntänsä onkin selkeästi palvelualttiimpaa linjaa kuin tuo oma joskus hieman jästipäinen ihmiseni.
Pois lähtiessämme minut ahdettiin Vilman ja CPUn kanssa takaosan matkustusosioon. Mutta tuossa täytyi käydä joku virhe! Sanon nyt suoraan... nuo tuoksuvat... ymh, KOIRALLE! Minun täytyi päästä sieltä pois. Päästin ilmoille salukien salaisen kutsuhuudon, mutta valitettavasti yhtään rotutoveria ei ollut sitä kuulemassa. Joten jouduin alistumaan kohtalooni matkata koiraosastossa.
Olimme tehneet matkaa jo jonkin aikaa kun tunsin miten manssimobiilin sisällä ilmapiiri kiristyi ja jännittyi. Ihan siinä karvat nousivat pystyyn sen sähköisyyden voimasta. Olin kuulevani isännän mainitsevan jotain Viitosvaihteelle Jumittumisesta ja Kytkimestä, mutta en ole varma.
Sitten yhtäkkiä Sininen Savu pöllähti sisätiloihin, mobiili pysäytettiin, ihmiset poistuivat ja tuli ihan hiljaista. Kysyin varmuuden vuoksi CPUlta (joka on bordercollie ja yleisestihän tiedetään että bordercolliet ovat älykkäitä) josko hän tietäisi mitä on tapahtumassa, mutta CPU oli valitettavasti yhtä ymmällään kuin minäkin. Kuului kolinaa, auto kallistui niin että liu-uimme matkaosastomme takaosaan ja mobiili lähti liikkeelle! Soittakaa 911! Missä ovat emäntä ja isäntä? Kuka kuljettaa mobiilia? Mihin olemme menossa?!?
Tässä vaiheessa olimme varmoja että venäläinen mafia on meidät kaapannut! Ne olivat varmasti saaneet vihiä että tässä kuljetetaan nyt arvokasta agilitykoiraa, varastivat koko mobiilin ja aikovat myydä minut kovaan hintaan venäjällä! Tai vaativat lunnaita! Katselimme toisiamme matkaosaston hämärässä valossa ja pelkäsimme pahinta. Jopa Vilmakin, joka on sentään kaiken nähnyt, ei ollut tällaista ennen kokenut. Tosin Vilma kommentoi tyypilliseen tapaansa vain toivovansa että perillä saisi ruokaa. Voi noita yksinkertaisia sieluja!
Ikuisuuden matkattuamme (matka olisi aivan varmasti riittänyt Venäjälle asti) mobiili pysähtyi, kuului taas kolinaa ja auto suoristui normaaliin asentoonsa. Ja ovesta asteli isäntä ja emäntä! Yritin hymähdellä heille paheksuvasti kohtelustani, mutta täytyy kyllä tunnustaa että olin jokseenkin helpottunut päästessäni jälleen ulos ja maankamaralle. Pysähdyspaikka oli mahdottoman huonosti suunniteltu virkistysalueeksi (tästä kommentoinkin jo emännälleni), sillä se oli tupaten täynnä autoja, pelkkää asfalttia ja ympäröity korkealla teräsaidalla.
Onneksi lähdimme kävellen alueelta pois ja leiriydyimme pienen nurmen laitaan. Päätin käyttää tämän joutoajan parhaimmalla mahdollisella tavalla joten otin nokoset sillä aikaa kun bordercolliet sähelsivät ja manssit haukkuivat ohikulkijoita. Ajattelin jo että olemme palaneet juurilleni ja alamme kohta pystyttämään beduiinitelttaa. Mutta ei, toimeton istuksinta vain jatkui ja jatkui...
...kunnes pelastava ritari vihreässä Audi A3:ssa saapui paikalle! En ollut uskoa korviani kun kuulin että meidät kaikki aiottiin ahtaa tuohon, vaikkakin suloiseen, mutta suhteellisen pieneen autoon. Neljä ihmistä, kuusi koiraa ja matkatavarat. Jouduin bordercollieiden kanssa takaosastoon. Aivan, siis KAHDEN BORDERCOLLIEN! Kiitos, otan osanottonne vastaan.
Lopulta saavuimme kotipihallemme yön hämärtyessä, kotiavaimetkin löytyivät ja pääsin omaan sohvaani nukkumaan. Tiukkaa teki, mutta kestin kaiken kuin saluki!
Otin tuon emännäksi itseään tituleeraavan mukaan kolmeen kilpailuun (joskus säälittää ihmisten tarve liittää titteleitä itseään korostaakseen... Emäntä, pöh.) kun se ressukka vaikutti niin innostuneelta. Heti ensimmäisestä kisasta saimme pokaalin, Perjantain Paras. Tai pokaalissa lukee Perjantain Piristys mutta sehän on tietysti sama kuin paras. Sillä sitähän minä olin. Kuka sitä nyt jaksaa niitä touhottajia katsella, kun on kunnon tyylikästä agilitya tarjolla.
Toinenkin rata meni ihan hyvin, vaikka hieman hävettikin katsella emännän menoa. Hyvinhän se on kehittynyt, mutta tekemistä on vielä. Se on kumma miten se emäntä harjoituksissa osaa niin hyvin. Namien ajoitus, laatu ja tiheys on oikea, mutta kilpailuissa... Ei onnistu millään. Ja hyväähän se kuitenkin sillä hosumisellaan tarkoittaa, mutta vanha salukienkin sananlasku sanoo että "aivoissa säästetty, ympärysmittaan käytetty".
Kolmannen radan olikin sitten suunnitellut joku imbesilli. Saimme yliajasta hylkäyksen (Miten sellainen on mahdollista? Alennuin sentään ottamaan muutaman laukka-askeleenkin emäntää motivoidakseni!) ja sen lisäksi radalla oli kaksi putkea peräkkäin suoritettavana, peräti kaksi kertaa! Tuo ei voi olla laillista. Tuokaa sääntökirja! Teen protestin kennelliittoon, tai ainakin FCI:hin. Pöyristyttävää.
Tapasin kisapaikalla myös naapurini Mooseksen. Mooses kertoi nostaneensa oman emäntänsä kolmosluokkaan, voi miten loistavaa! Hänen emäntänsä onkin selkeästi palvelualttiimpaa linjaa kuin tuo oma joskus hieman jästipäinen ihmiseni.
Pois lähtiessämme minut ahdettiin Vilman ja CPUn kanssa takaosan matkustusosioon. Mutta tuossa täytyi käydä joku virhe! Sanon nyt suoraan... nuo tuoksuvat... ymh, KOIRALLE! Minun täytyi päästä sieltä pois. Päästin ilmoille salukien salaisen kutsuhuudon, mutta valitettavasti yhtään rotutoveria ei ollut sitä kuulemassa. Joten jouduin alistumaan kohtalooni matkata koiraosastossa.
Olimme tehneet matkaa jo jonkin aikaa kun tunsin miten manssimobiilin sisällä ilmapiiri kiristyi ja jännittyi. Ihan siinä karvat nousivat pystyyn sen sähköisyyden voimasta. Olin kuulevani isännän mainitsevan jotain Viitosvaihteelle Jumittumisesta ja Kytkimestä, mutta en ole varma.
Sitten yhtäkkiä Sininen Savu pöllähti sisätiloihin, mobiili pysäytettiin, ihmiset poistuivat ja tuli ihan hiljaista. Kysyin varmuuden vuoksi CPUlta (joka on bordercollie ja yleisestihän tiedetään että bordercolliet ovat älykkäitä) josko hän tietäisi mitä on tapahtumassa, mutta CPU oli valitettavasti yhtä ymmällään kuin minäkin. Kuului kolinaa, auto kallistui niin että liu-uimme matkaosastomme takaosaan ja mobiili lähti liikkeelle! Soittakaa 911! Missä ovat emäntä ja isäntä? Kuka kuljettaa mobiilia? Mihin olemme menossa?!?
Tässä vaiheessa olimme varmoja että venäläinen mafia on meidät kaapannut! Ne olivat varmasti saaneet vihiä että tässä kuljetetaan nyt arvokasta agilitykoiraa, varastivat koko mobiilin ja aikovat myydä minut kovaan hintaan venäjällä! Tai vaativat lunnaita! Katselimme toisiamme matkaosaston hämärässä valossa ja pelkäsimme pahinta. Jopa Vilmakin, joka on sentään kaiken nähnyt, ei ollut tällaista ennen kokenut. Tosin Vilma kommentoi tyypilliseen tapaansa vain toivovansa että perillä saisi ruokaa. Voi noita yksinkertaisia sieluja!
Ikuisuuden matkattuamme (matka olisi aivan varmasti riittänyt Venäjälle asti) mobiili pysähtyi, kuului taas kolinaa ja auto suoristui normaaliin asentoonsa. Ja ovesta asteli isäntä ja emäntä! Yritin hymähdellä heille paheksuvasti kohtelustani, mutta täytyy kyllä tunnustaa että olin jokseenkin helpottunut päästessäni jälleen ulos ja maankamaralle. Pysähdyspaikka oli mahdottoman huonosti suunniteltu virkistysalueeksi (tästä kommentoinkin jo emännälleni), sillä se oli tupaten täynnä autoja, pelkkää asfalttia ja ympäröity korkealla teräsaidalla.
Onneksi lähdimme kävellen alueelta pois ja leiriydyimme pienen nurmen laitaan. Päätin käyttää tämän joutoajan parhaimmalla mahdollisella tavalla joten otin nokoset sillä aikaa kun bordercolliet sähelsivät ja manssit haukkuivat ohikulkijoita. Ajattelin jo että olemme palaneet juurilleni ja alamme kohta pystyttämään beduiinitelttaa. Mutta ei, toimeton istuksinta vain jatkui ja jatkui...
...kunnes pelastava ritari vihreässä Audi A3:ssa saapui paikalle! En ollut uskoa korviani kun kuulin että meidät kaikki aiottiin ahtaa tuohon, vaikkakin suloiseen, mutta suhteellisen pieneen autoon. Neljä ihmistä, kuusi koiraa ja matkatavarat. Jouduin bordercollieiden kanssa takaosastoon. Aivan, siis KAHDEN BORDERCOLLIEN! Kiitos, otan osanottonne vastaan.
Lopulta saavuimme kotipihallemme yön hämärtyessä, kotiavaimetkin löytyivät ja pääsin omaan sohvaani nukkumaan. Tiukkaa teki, mutta kestin kaiken kuin saluki!
perjantaina, heinäkuuta 14, 2006
Kahta en vaihda
karavaani pysähtyi ysiltä valtatien varteen stop lostai huutomerkki stop telkkari ja digiboksi esiin pikaisesti stop kennelpoika ruokki ja ulkoilutti koirat sillä aikaa kun olin lostin pauloissa stop viikottaisen annoksen saatuani jatkoimme matkaa virkistyneenä stop koukkuun en myönnä jääneeni stop
sunnuntaina, heinäkuuta 09, 2006
Täällä Intopallerot, Turenki.
Huh, taas kotona! Intopalleron tiimi kävi kääntymässä Turengissa Agirodussa eikä tiukkoja tilanteita ja dramatiikkaa puuttunut tältäkään matkalta. Manssimobiili tosin toimi moitteettomasti joten draama koettiin radalle pääsyä odotellessa. Ensi alkuun näytti siltä että Kennelpoika ehtisi hyvin suunnitelmien mukaan ohjata Viljoa "Black Bandits" -joukkueessa ja sen jälkeen rynnätä "Lähti lapasesta" -joukkuen radalle ohjaamaan CPUa. Mutta homma ei tietenkään sujunut ihan niin yksinkertaisesti.
Rataantutustuminen meni vielä suunnitelmien mukaan, mutta kun oli enää yksi joukkue välissä radansuoritusvuorossa, kuulutettiin jo lapasjoukkuetta radalle. Ei kuin pikainen päätös että minä ohjaan sekä Viljoa (lähti ensimmäisenä) että Veeraa (lähti viimeisenä), pientä panikointia, hihnojen ojentelua puoleen ja toiseen, Veera nopsasti lähipuskaan kiinni, Jari hakemaan juosten CPUa autosta ja minä Viljon kanssa radalle ihan kylmiltään. Meni yllättävän hyvin siihen nähden että olin tutustunut rataan olettaen ohjaavani pelkästään Veeraa. Sitten maaliinpäästyä ryntäys Veeran luo, Viljo kiinni (ja toivomus agilityjumalalle ettei kukaan tule syöttämään koiraansa Viljolle) ja epätoivoinen yritys sormenpäät verillä saada Veeran hihnaa auki Kennelpojan sitoman solmun jäljiltä. Ehdin kuitenkin juuri parahiksi lähtöviivalle omalle vuorolleni. Yllättäen samat ohjauslinjat pätivät sekä Viljoon että Veeraan, ja vain hieman hengästyneenä (hehheh) päästiin koko joukkue kunnialla maaliin. Ja ehdin vielä nähdä lapasjoukkueenkin suorituksen!
"Lähti lapasesta" -joukkueen nimi oli kyllä enne. Ensi vuonna heidän nimensä tulee kuulemma olemaan "Homma hanskassa" (saas nähdä tuleeko tuolla nimellä nollia). Tänä vuonna nimittäin saimme useassa kohdassa todistaa miten koira irtoaa erinäisille esteille. Ihan itsenäisesti.
"Tahtoessaan nopeat" -salukijoukkue ilahdutti yleisöä hulmuavilla korvakarvoilla ja arvokkuuden säilyttävällä hitaaaaaaaaaahkolla "juoksulla". Kaikki joukkueen itämaan ihmeet vetivät yhtäköyttä (tosin viimeinen joukkueen jäsen meinasi ikävästi pettää porukan, hylätä arvokkuuden ja loikkia epäsalukimaiseen tyyliin jopa laukka-askelin) ja astelivat tyynesti esteeltä toiselle, sillä mitä sitä nyt huhkimaan turhaan kun kuumassa tulee säästää energiaa paljon tärkeämpiin tehtäviin. Kuten citypupujen ajoon. Joita ei onneksi näkynyt kisapaikalla.
Rataantutustuminen meni vielä suunnitelmien mukaan, mutta kun oli enää yksi joukkue välissä radansuoritusvuorossa, kuulutettiin jo lapasjoukkuetta radalle. Ei kuin pikainen päätös että minä ohjaan sekä Viljoa (lähti ensimmäisenä) että Veeraa (lähti viimeisenä), pientä panikointia, hihnojen ojentelua puoleen ja toiseen, Veera nopsasti lähipuskaan kiinni, Jari hakemaan juosten CPUa autosta ja minä Viljon kanssa radalle ihan kylmiltään. Meni yllättävän hyvin siihen nähden että olin tutustunut rataan olettaen ohjaavani pelkästään Veeraa. Sitten maaliinpäästyä ryntäys Veeran luo, Viljo kiinni (ja toivomus agilityjumalalle ettei kukaan tule syöttämään koiraansa Viljolle) ja epätoivoinen yritys sormenpäät verillä saada Veeran hihnaa auki Kennelpojan sitoman solmun jäljiltä. Ehdin kuitenkin juuri parahiksi lähtöviivalle omalle vuorolleni. Yllättäen samat ohjauslinjat pätivät sekä Viljoon että Veeraan, ja vain hieman hengästyneenä (hehheh) päästiin koko joukkue kunnialla maaliin. Ja ehdin vielä nähdä lapasjoukkueenkin suorituksen!
"Lähti lapasesta" -joukkueen nimi oli kyllä enne. Ensi vuonna heidän nimensä tulee kuulemma olemaan "Homma hanskassa" (saas nähdä tuleeko tuolla nimellä nollia). Tänä vuonna nimittäin saimme useassa kohdassa todistaa miten koira irtoaa erinäisille esteille. Ihan itsenäisesti.
"Tahtoessaan nopeat" -salukijoukkue ilahdutti yleisöä hulmuavilla korvakarvoilla ja arvokkuuden säilyttävällä hitaaaaaaaaaahkolla "juoksulla". Kaikki joukkueen itämaan ihmeet vetivät yhtäköyttä (tosin viimeinen joukkueen jäsen meinasi ikävästi pettää porukan, hylätä arvokkuuden ja loikkia epäsalukimaiseen tyyliin jopa laukka-askelin) ja astelivat tyynesti esteeltä toiselle, sillä mitä sitä nyt huhkimaan turhaan kun kuumassa tulee säästää energiaa paljon tärkeämpiin tehtäviin. Kuten citypupujen ajoon. Joita ei onneksi näkynyt kisapaikalla.
Intopallerot päättää täältä tähän.
Todistusaineistoa (18 MB)
torstaina, kesäkuuta 29, 2006
Oma koti kullan kallis
Mukavaa oli reissussa, mutta mukavampaa on palata kotiin. Vaikka matkassa olikin mukana välttämättömimmät mukavuudet (kuten läppäri, nettiyhteys ja digiboxi) on kotiinpaluussa aina helpotuksen tunnetta mukana (ja tällä en tarkoita wc:tä, sillä sekin löytyy manssimobiilista ihan omasta takaa). Pikainen tarkistus osoitti että Kennelpojan hyvissä ajoin ennen matkaa (torstaina illalla) väkertämä automaattinen kasvihuoneen kastelujärjestelmä oli toiminut moitteettomasti, karpit olivat pärjänneet barffilla (hyttysentoukkia ja vesiötököitä) ja malawien ruokinta-automaatti oli tällä kertaa osattu ohjelmoida oikein ja ruokaluukku muistettu jättää auki. Kaikki oli siis kunnossa kotirintamalla. Nyt ei muutakuin isku järjettömän pyykkivuoren kimppuun, ja toinen samanmoinen ruohon(heinän?) leikkuuseen(niittoon?).
maanantaina, kesäkuuta 26, 2006
Alijäähtynyttä Kukkoa ja muita tarinoita
Lauantai-iltana siis juhlittiin CPUn luokkanousua poksauttamalla kuohuviinipullo (ja CPU:lle puruluu).
Kennelpoika suorittamassa vastuullista tehtävää
Jokaiselle jotakin
Juhlinta oli tietenkin sivistynyttä ja hillittyä, jopa siinä määrin että pakkaseen jäähtymään laitettu Laitilan panimon Kukko -olut tuli sunnuntaina vastaan osittain nestemäisessä ja osittain kidemäisessä muodossa ympäri jääkaappia. Nyt on testattu sekin että Kukko ei kestä äärimmäisissä olosuhteissa. Pitäisiköhän vaihtaa Kurkoon.
Rokualta jatkoimme matkaa Kennelpojan kotipaikkaan Lieksaan. Veera näyttää valitettavasti kärsivän samasta mäkäräiskuumeesta kun taannoisella Norjan-Ruotsin matkallamme. Veera oli ulkona aitauksessa noin 15 minuuttia ja sisään tullessa sillä oli joka paikka täynnään puremia, ja kutina ja turvotus oli tietty sen mukaista. Onneksi kyypakkaus kuuluu vakiovarustukseen, joten saatiin ainakin kutina laantumaan aika nopsaan.
Kutiaakutiaa
Brittiläinen virtahepo?
Kuin kaksi marjaa:
Veera & Kennelpoika
Tämän matka ei mennyt hukkaan senkään vuoksi että saimme uutta tietoa Vilman ja Pajun syömätottumuksista. Pajulla on selkeitä syömishäiriön oireita, sillä se ei halua kenenkään näkevän popsimistaan, ja ruokaileekin siis öisin. Kotonahan se on tehnyt tuota jo pitkään, nyt vain paksukalloiset omistajat tajusivat tarjota salukille ruokaa öiseen aikaan myös retkioloissa. Ja menekki on taattu! Vilmalla taas näyttää siltä että vanhuudenoireet lisääntyvät, ruoka uppoaa kuivana erittäin hitaasti, joten sille täytynee turvottaa nappuloita niiden pehmentämiseksi. Kotiin päästyä odottaakin sitten soitto koirien hampilääkärille, tarkistetaan kunnolla onko siellä purukalustossa jotain vikaa...
Salasyöppö
lauantaina, kesäkuuta 24, 2006
Ei ihan turha reissu!
Nyt kun savu on hieman hälvennyt CPUn ja Kennelpojan tämän päiväisen nollavoiton juhlinnan jälkeen, (ja kyllä, olemme ihme kyllä kaikki vielä suhteellisen selvinpäin ja valmiina iltakisaa varten sillä säästämme sen oikean juhlinnan iltaan. Kohta alkava iltakisa onkin sitten CPUn ensimmäinen kolmosluokan kisa!) on hetki aikaa raportoida tähän astisia tapahtumia.
Suunnitelmanamme oli lähteä ajamaan to yönä kello 12 Rokualle,ajaa koko yö ja olla perillä noin yhdentoista paikkeilla. Puoli yhdeltä kävin varovasti ilmoittamassa kellonaikaa nukkuvalle Kennelpojalle. Matkaan päästiinkin sitten yhden maissa, mukana 6 koiraa, 2 aikuista ja yksi 8-kuinen vauva. Sekä tavaraa vaikka Grönlannin ympäriajoa varten. Uskollinen kuormajuhtamme, manssi-mobiili, oli saanut juhannuksen kunniaksi oikein ammattiliikkeessä kesäkumit alleen ja eikun luottavaisin mielin matkaan!
Tyttö nukahti kivasti turvakaukaloonsa, ja allekirjoittanut samoin takapenkille. Kunnes Lahdentien liittymässä hätkähdin hereille epätavalliseen kolinaan ja jytinään. Eikun matkailuauto pysähdyksiin tien varteen ja Kennelpoika ulos sateeseen arvioimaan vahinkoja.
Ammattimiehet olivat viisaasti jättäneet pyörien pultit löysille (sillä niitähän on tietenkin ikävä yrittää pyörien vaihdon yhteydessä saada auki jos ovat kovinkin jumittuneet kiinni), joten vasen takapyörä oli melkein irti, vain sentin-pari olivat pultit enää kiinni. Onneksi sentään olivat vielä kuitenkin kiinni. En tahdo edes ajatella mahdollisuutta että pyörä olisi lähtenyt ajossa irti.
Pyörien kiristämiseen tarkoitetut välineet onneksi löytyivät takapoksista, joten matkaa pääsimme jatkamaan suhteellisen nopeasti. Tyttö vaan oli tietenkin heränyt hälinään, eikä sitten enää osanut nukkua, vaan seuraavat kolme tuntia matkasimmekin yliväsyneen itkun säestämänä. Kuuden maissa aamulla Kennelpoika luovutti viisaasti ja pysähdyimme seuraavalle levikkeelle nukkumaan. Eikun koirat pissille, pedit kuntoon ja unta palloon rekkojen ympäröimänä. Kello piippasi kymmeneltä, koirat pissille, pikainen aamupala ja taas matkaan! Tässä vaiheessa kävi mielessä tämän harrastuksen mielekkyys, varsinkin jos saldona tulisi olemaan 14 hylkyä (kuten pahimmassa tapauksessa voisi käydä... tai no pahin olisi jos ei päästäisi kisaamaan ollenkaan koska unohdin tietenkin ottaa kuitin kisamaksuista mukaan...). Noooh, ainakin nähtäisiin paljon hyviä muiden suorituksia, tavattaisiin mukavia ihmisiä ja voitaisiin hurrata ja tsempata seurakavereita ja muita tuttuja. Voisihan sitä juhannusta viettää hullumminkin! Ei ihan heti kylläkään tule mieleen miten, mutta varmasti voisi!
Perillä oltiin sen enemmittä kommelluksitta kahden-kolmen maissa, joten meille jäi hyvää aikaa asettua taloksi leirintäalueelle ennen Bugin ekaa virallista kisastarttia. Joka menikin ihan ok, hylky tuli, mutta muuten rata oli hallittu ja meno oli jouhevaa ja hyvännäköistä. Viljokin pääsi starttaamaan jo perjantaina tuloksena hylky kun en huomanut että kepeillä meni pari väliä vikaan ja oltiin jo seuraavalla esteellä ennenkuin tuomari vihelsi pilliinsä. Muuten Viljon rata meni ihan kivasti. On ilo ohjata koiraa joka menee halukkaasti sinne minne on ajatellut, silloin kun on ajatellut (vrt. Paju). Tänään ekalla radalla Viljo pudotti ekan riman, mutta muuten rata meni loistavasti!
Lägiläisittäin ajateltuna viikonloppu näyttää tällä hetkellä oikein hyvältä, Ruska & Jaana tulivat perjantaina toiseksi ja Rontti & Liisa kolmanneksi mini2-luokassa. Lauantain ekassa kisassa Uni & Terhi tulivat toiseksi medi2-luokassa ja Rontti & Liisa olivat taas palkintopallilla, tällä kertaa toisina. Ja tietenkin CPU & Jari voittivat maxi2-luokan nousten kolmosluokkaan (jo pelkästään tämän takia kannatti kyllä ajaa 605 kilometriä agilitykisoihin)! Juuri kuulimme kuulutuksen että Hiisi & Petteri ottivat päivän toisesta kisasta nollan tullen neloseksi, joten hyvin jatkuu toisessakin kisassa meiniki!
Mitäs tästä kaikesta opimme? Luottakaa ammattilaisten kädenjälkeen ja LÄGI tulee ja voittaa!
Suunnitelmanamme oli lähteä ajamaan to yönä kello 12 Rokualle,ajaa koko yö ja olla perillä noin yhdentoista paikkeilla. Puoli yhdeltä kävin varovasti ilmoittamassa kellonaikaa nukkuvalle Kennelpojalle. Matkaan päästiinkin sitten yhden maissa, mukana 6 koiraa, 2 aikuista ja yksi 8-kuinen vauva. Sekä tavaraa vaikka Grönlannin ympäriajoa varten. Uskollinen kuormajuhtamme, manssi-mobiili, oli saanut juhannuksen kunniaksi oikein ammattiliikkeessä kesäkumit alleen ja eikun luottavaisin mielin matkaan!
Tyttö nukahti kivasti turvakaukaloonsa, ja allekirjoittanut samoin takapenkille. Kunnes Lahdentien liittymässä hätkähdin hereille epätavalliseen kolinaan ja jytinään. Eikun matkailuauto pysähdyksiin tien varteen ja Kennelpoika ulos sateeseen arvioimaan vahinkoja.
Ammattimiehet olivat viisaasti jättäneet pyörien pultit löysille (sillä niitähän on tietenkin ikävä yrittää pyörien vaihdon yhteydessä saada auki jos ovat kovinkin jumittuneet kiinni), joten vasen takapyörä oli melkein irti, vain sentin-pari olivat pultit enää kiinni. Onneksi sentään olivat vielä kuitenkin kiinni. En tahdo edes ajatella mahdollisuutta että pyörä olisi lähtenyt ajossa irti.
Pyörien kiristämiseen tarkoitetut välineet onneksi löytyivät takapoksista, joten matkaa pääsimme jatkamaan suhteellisen nopeasti. Tyttö vaan oli tietenkin heränyt hälinään, eikä sitten enää osanut nukkua, vaan seuraavat kolme tuntia matkasimmekin yliväsyneen itkun säestämänä. Kuuden maissa aamulla Kennelpoika luovutti viisaasti ja pysähdyimme seuraavalle levikkeelle nukkumaan. Eikun koirat pissille, pedit kuntoon ja unta palloon rekkojen ympäröimänä. Kello piippasi kymmeneltä, koirat pissille, pikainen aamupala ja taas matkaan! Tässä vaiheessa kävi mielessä tämän harrastuksen mielekkyys, varsinkin jos saldona tulisi olemaan 14 hylkyä (kuten pahimmassa tapauksessa voisi käydä... tai no pahin olisi jos ei päästäisi kisaamaan ollenkaan koska unohdin tietenkin ottaa kuitin kisamaksuista mukaan...). Noooh, ainakin nähtäisiin paljon hyviä muiden suorituksia, tavattaisiin mukavia ihmisiä ja voitaisiin hurrata ja tsempata seurakavereita ja muita tuttuja. Voisihan sitä juhannusta viettää hullumminkin! Ei ihan heti kylläkään tule mieleen miten, mutta varmasti voisi!
Perillä oltiin sen enemmittä kommelluksitta kahden-kolmen maissa, joten meille jäi hyvää aikaa asettua taloksi leirintäalueelle ennen Bugin ekaa virallista kisastarttia. Joka menikin ihan ok, hylky tuli, mutta muuten rata oli hallittu ja meno oli jouhevaa ja hyvännäköistä. Viljokin pääsi starttaamaan jo perjantaina tuloksena hylky kun en huomanut että kepeillä meni pari väliä vikaan ja oltiin jo seuraavalla esteellä ennenkuin tuomari vihelsi pilliinsä. Muuten Viljon rata meni ihan kivasti. On ilo ohjata koiraa joka menee halukkaasti sinne minne on ajatellut, silloin kun on ajatellut (vrt. Paju). Tänään ekalla radalla Viljo pudotti ekan riman, mutta muuten rata meni loistavasti!
Lägiläisittäin ajateltuna viikonloppu näyttää tällä hetkellä oikein hyvältä, Ruska & Jaana tulivat perjantaina toiseksi ja Rontti & Liisa kolmanneksi mini2-luokassa. Lauantain ekassa kisassa Uni & Terhi tulivat toiseksi medi2-luokassa ja Rontti & Liisa olivat taas palkintopallilla, tällä kertaa toisina. Ja tietenkin CPU & Jari voittivat maxi2-luokan nousten kolmosluokkaan (jo pelkästään tämän takia kannatti kyllä ajaa 605 kilometriä agilitykisoihin)! Juuri kuulimme kuulutuksen että Hiisi & Petteri ottivat päivän toisesta kisasta nollan tullen neloseksi, joten hyvin jatkuu toisessakin kisassa meiniki!
Mitäs tästä kaikesta opimme? Luottakaa ammattilaisten kädenjälkeen ja LÄGI tulee ja voittaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)