Rata pikakelauksena

...siltä ainakin tuntui tänään kun pääsin ihan kylmiltäni ohjaamaan auskel Milaa Lägin kisoissa Milan ohjaajan loukattua jalkansa ekalla radalla. Paju oli jo ekalla radalla haahuillut tiensä hylätyksi joten Milan ohjaaminen vei ajatukset kivasti pois Pajun tulevasta toisesta radasta. Sen verran ehdin harjoitella että lämppäriesteillä kokeilin miten Mila jää lähtöön ja kääntyy putkesta. Jo tässä huomasin että saa olla näytöissään tosi ajoissa jos meinaa saada sitä kääntymään ilman iiisoa kaarrosta.

Radalle Milalla oli kova hinku, ja ajattelin jo ettei se millään voi pysyä paikoillaan tuollaisen ratavetovoiman edessä. Mutta hyvin on koira koulutettu sillä siihen se päjähti sivulle istumaan ja lähti vastä käskystä vaikka nytkähteli siihen malliin että menohaluja oli vaikka muille jakaa. Lähdön jälkeen en sitten ehtinytkään enää ajatella vaan yritin vain ehtiä seuraavaan paikkaan suunnitelman mukaan. Kepeillä jäin miettimään että pitäisikö minun olla koiran sivulla vai jättäytyä taakse, ja siinä samassa Mila jätti viimeiset kepit tekemättä ja karkasi pussiin joten saatiin hylky (ehkä Mila aisti mun epävarmuuden?). Otin kepit uusiksi ja sillä kertaa mentiin loppuun asti.

Loppuradalta muistan sen että kontaktien tekoa jännitin (enhän halunut pilata Elinan opettamia hyviä kontakteja hätäilemällä), ja ne tehtiinkin ihan kivasti, tosin Mila taisi olla vähän epävarma koska se piti viedä kädellä osoittamalla oikeaan paikkaan. Sitten taas vaan piti juosta niin pirusti seuraavalle kontaktiesteelle.

On se kyllä aivan ihana otus, sellaista paloa ja intoa lajiin on harvoin päässyt kokeilemaan. Ja tämä kokemus kyllä lyö kiilaa karjakoiran hankintaan (yhtäkkiä tulikin toinen varteenotettava rotuvaihtoehto kehiin, hui!), mutta se taisi ollakin Elinan taka-ajatus päästäessään mut Milan ohjaksiin. Mitä viekkautta!